Keskisuomalainen kevät 2010

Hätäkeskusten yhdistäminen näyttäisi olevan jäävuoren huippu pitkälle viedystä ja joskus turhan tuntuisesta keskittämisestä.

Suomihan on kulkenut etulinjassa rakennettaessa toimivaa verkostoa tiedonkululle, olemme tässä kuudenneksi tehokkaimpia. Esimerkkinä tästä on " laajakaista kaikille" –päätös. On kuitenkin harmi, että päätöksenteko on joskus vailla loogisuutta: rakennetaan toisaalla kehittynyttä nykyaikaista tietoverkostoa, toisaalla tehdään päätöksiä, joissa ei hyödynnetä tämän kehitystyön tuloksia. Oikea käsi ei aina tunnu tietävän mitä vasen tekee.

Maakuntien sisällä verotoimistojen lakkauttaminen ja keskittäminen sekä uhka Kelan saman tyyppisestä alasajosta ovat kipeimpiä paikkoja – perusteluja on vaikea hyväksyä.
Myös ympäristöarvoja vastaan sotii se, että tiedon siirtymisen sijaan työntekijät joutuvat liikkumaan työpaikkojen perässä ja asiakkaat palvelujen perässä. Karrikoiden voisi sanoa, että tehdyillä päätöksillä tiedon kulkemisen sijaan on laitettu ihmiset kulkemaan kumipyörillä, sekä asiakkaat että työntekijät.

Nyt sisäasiainministeri Anne Holmlundin tekemät ratkaisut Suomen keskeisten hätäkeskusten alasajosta ovat jatkoa aiemmin maakuntatasolla tehdyille keskittämisille.
Ministeriön strategiaryhmän loppuraportti julkaistiin viime vuonna. Siinä linjattiin, että hätäkeskustoimintaa yhtenäistetään ja kehitetään. Muutoksia oli siis odotettavissa.
Isona yllätyksenä on ollut kova kiire sekä päätösten että toteutusten kanssa.

Onko niin, että on vaara siitä, että asiat ovat jääneet vailinaiselle selvittämiselle?
Joudutaanko muutoksiin lähtemään nyt turhan kiireesti ja jopa kuulematta henkilöstöä riittävästi?

Tuntuu oudolta, että vasta tehtyjen päätösten jälkeen asetetaan työryhmiä miettimään ja selvittämään toimintamalleja. Työryhmän ja ministeri Holmlundin näkemys on, ettei paikallistuntemuksella ole isoa merkitystä turvallisuudelle. Vaikka on totta, että puhelinten paikannusmenetelmät ovat melko pitkälle kehittyneitä, saattaa paikannus nykytekniikallakin mennä pahimmillaan reilusti pieleen. Hätäkeskusten henkilökunnalla on tästä karmaisevia esimerkkejä ja he ovat siitä huolissaan.

Maakuntarajat ovat ohjanneet toimintojen sijoittumista usein tiukasti omien rajojensa sisään. Hyötyjä rajojen yli tehtävästä yhteistyöstä ei ole pystytty aina hyödyntämään. Ministeri Holmlundin ratkaisut ovat varmasti esimerkki pyrkimyksestä tehdä tätä yhteistyötä – hyvä niin.
Mutta ratkaisu tuntuu hätiköidyltä.

Olisiko ollut parempi miettiä hätäkeskusten toimintaympäristöjä toisesta näkökulmasta?

Suomen kieli- ja murrealueet muodostavat luonnollisia kokonaisuuksia. Vaasan ja Porin välinen rannikkoseutu muodostaa näillä perusteilla luonnollisen kokonaisuuden. Samoin Jyväskylä ja Tampere ympäröivine maakuntineen ovat lähempänä toisiaan kuin osittain ruotsinkielinen rannikkoseutu.
Keski-Suomen ja Pirkanmaan yhteistoiminta on muutoinkin kehittymässä koko ajan tiiviimpään suuntaan.
Vaikka päätökset on tehty, pitäisiköhän näin tärkeässä ja arkiturvallisuuteen liittyvässä asiassa ottaa aikalisä?
Päätöksistä tai niiden purkamisista ei saisi tulla kuitenkaan poliittisia arvovaltakysymyksiä.
Tässä on maakunnan päättäjillä yhteinen toimimisen paikka.

Seppo Kahilainen
Keski-Suomen maakuntavaltuuston 2. varapj.
(Kok.)