Kannanottoja

Kirjoitin aamulla sähköpostiongelmasta. Homma on nyt tullut kuntoon.

Päivä oli hyvin mielenkiintoinen, ja tuttavuuksia tuli taas roppakaupalla. Aamulla jatkan Kivijärven kautta Keuruulle. Keuruu onkin hyvin mieluinen paikka, tyttäreni Marikan olisi jo pitänyt saada perheenlisäystä. Eihän sitä tiedä, vaikka huomenna...

Mietin Jyväskylästä kotiini ajaessani viime viikkojen tapahtumia, ennen kaikkea käytyjä paneelikeskusteluita. Niissä onkin ollut ihmettelemistä. Vaikka ennakkoon arvioitiin, etteivät vaalit tule olemaan pääministeri- eivätkä Nato-vaalit, on kumpainenkin aihe noussut kaikissa paneeleissa pintaan. Mitä ihmeellisimpiä venkoiluita on tehty vastattaessa kysymyksiin, joissa vaihtoehtoina ovat olleet selkeästi ei- ja kyllä-vaihtoehdot.

Lupasin vaaleihin lähtiessäni olla rehellinen itselleni ja muille. Olen myös paneeleissa käyttäytynyt sen mukaisesti. Koska olen varovaisen myötämielinen Natoon liittymiselle, olen ei/jaa-kysymyksissä joutunut rehellisyysperiaatteeni takia vaikeaan tilanteeseen. On johdonmukaista liputtaa vihreällä kortilla Natolle myötämielistä kantaa silloin, kun välivaihtoehtoja ei ole kysymyksenasettelussa esitetty. Kaikissa paneeleissa Kokoomusehdokkaita lukuunottamatta muut ovat nostaneet punaista Ei-korttia Natolle. Kuitenkin samaan aikaan 25–30 % kansalaisista on gallupeissa ollut Natoon liittymisen puolella. Kysyttäessä kantaa tilanteessa, jossa valtiojohto on asialle myötämielinen, on kannatus ollut 50–55 %.

En ole enkä ole koskaan ollut missään Nato-intoilija, pikemminkin päinvastoin. Asiaa pitää punnita monelta puolelta ja aivan rauhallisesti. Mahdollisesti jopa kansanäänestystä voitaisiin käyttää apuna. Pitää muistaa, ettei puolustusliitoon voi hypätä mukaan vaaran uhatessa, vaan ratkaisut on tehtävä stabiilissa tilanteessa. Toinen merkittävä asia Nato-pelottelussa on se, ettei USA:n painoarvo Natossa ole yhtä ääntä suurempi.