Sanoja

Kapinoiva ihmismieli ei hyväksy millään raakaa totuutta. Ja se totuus sattuu.

Ailahteleva sisin kysyy toistuvasti, oliko kaikki asiat tehty oikein? Olisiko joku asia toisin tehtynä pitänyt Kirkan lähellämme? On paljon kysymyksiä, mutta ei yhtään oikeaa vastausta.

Tunteiden vuoristoradalla melkein kaikki tuntuu turhalta, eivätkä kirjoitetut tai puhutut sanat kohtaa rujoa arkipäivää.

Haluaisin tervehtiä Kirkaa ja lohduttaa lähiomaisia, mutta sanat tuntuvat olevan tarkoitukseton rimpsu kirjaimia.

Itken omat itkuni ja joskus ehkä ymmärränkin lähtösi. Hyväksynkö sitä koskaan, sen aika näyttää.

Muistokirjoitus hyvästä ystävästäni ilmestyy näille sivuille lähipäivinä. Kiitokset kaikille myötäelämisestä!