Donnerista tuli mieleen...

Eilen iltapäivällä tuli puhelimella erittäin miellyttävä kutsu: tulepas, Seppo, käymään huomenna aamukahvilla, haluaisin jutella ja tentata sinua. Kutsun esitti arvostettu eläkkeellä oleva pihtiputaalaisvaikuttaja. Kun naisesta on kyse, ei iästä voi puhua. Muistelen kuitenkin, että hänelle tuli kokoomusryhmän puolesta lähetettyä pari vuotta sitten ruusut 80-vuotisjuhliin. Se oli kutsu, josta ei voinut kieltäytä — oikeastaan vähän jännitti mennä.

Kauniiseen kotiin oli katettu sovittuun aikaan, puoli yhdeksäksi, kahvipöytä valmiiksi. Kahvihetkeksi aiottu tuokio venähtikin huomaamatta puolentoista tunnin vilkkaaksi keskusteluksi. Emäntäni esitti minulle kysymyksiä ja mielipiteitä, jotka olivat veitsenteräviä, samalla kuitenkin ystävällisiä. Keskustelussa käytiin läpi valveutuneen henkilön esittämänä arvokysymyksiä monelta eläman alueelta.

Olin vuodesta 1972 alkaen kaksi kautta rivivaltuutettuna SDP:n listoilta. Nuorena, kaksikymmentä ja rapiat päälle, lähdin tosiaankin mukaan kunnallispolitiikkaan. Tämä kiinnosti emäntääni kovasti.

Kerroin silloiset taustatekijät ja innostukseni aktiiviseen urheiluseuratoimintaan. Väylän aktiivisuuden purkamiseen tarjosi silloin vahvasti toiminut urheiluseura Pihtiputaan Urheilijat. Muutaman hyvän kaverin kanssa touhuttiin paljon, ja virta vei mukanaan kunnallisvaaliehdokkaaksi. Yllättäen minut valittiin heti ensi kerralla ykkösvaraksi, mikä taas vei sairastapauksien johdosta heti valtuutetuksi. Toisissa vaaleissa sainkin sitten eniten ääniä listaltamme, joten ura olisi ollut auki.

Mutta mutta... en tuntenut olevani ryhmässä kotonani ja kieltäydyin seuraavissa vaaleissa jatkamasta. Totta vieköön kieltäytymispäätöksessä pysyminen ei ollut helppoa: ainoastaan uhkailu ei kuulunut valikoimaan, kaikkia muita keinoja pääni pyörtämiseksi yritettiin. Ei haluttu ymmärtää millään, miksi vähän yli kolmekymppinen valtuutettu ei käyttänyt uraputkea hyväkseen.

Silloin päätökseni tuntui kiveen hakatulta, ei koskaan enää mukaan politiikkaan. Aioin jatkossa olla vain sataprosenttisesti äänioikeuttaan käyttävä, asioita sivusta seuraava kansalainen. Äänestysuurnilla palasin juurilleni heti.

Mutta nyt olen ainakin oppinut yhden asian, nimittäin että koskaan ei pidä sanoa "Ei koskaan". Olin oikeastaan melko otettu, kun minua tultiin 16 vuotta myöhemmin kysymään mukaan kunnallisvaaliehdokkaaksi. Koska kysyjä oli vielä siitä ainoasta oikeasta ryhmästä, oli myöntävä vastaus helppo antaa. Paluu politiikkaan tapahtuikin sitten, jollei nyt ryminällä, niin ainakin ihan reippaasti. Olin yllättynyt, kun sain eniten ääniä vaaliliitostamme. Noususuhdanne on jatkunut myöhemmissäkin vaaleissa.

Kahvikeskustelussamme tulimme siihen tulokseen, että demokratia toimiakseen vaatii mielipiteenvapauden ja että vajaan parinkymmenen vuoden miettiminen ei ole takinkääntämistä. Se voisi olla paremminkin asioiden kypsymistä.

Kun rupattelu oli ohi kymmenen paikkeilla, töihin lähtiessäni emäntäni totesi: "Laitapa, Seppo, nimeni tukilistallesi."

Kun ajelin työpaikalle, tuntui kuin olisin oppinut taas hitusen enemmän elämästä.